Oli kylmä aamu, kylmempi kuin muistin pitkään aikaan olleen.
Raotin ikkunaverhoa ja annoin katseeni vaeltaa pitkin läheisen kerrostalon ankean harmaata seinää.
Oli vielä pimeää, mutta silti sen majesteetillinen harmaus iski painostavana kuin pajavasara esiin tuosta mustasta synkkyydestä jota vastaan katulamput jatkoivat toivotonta taisteluaan kuin Don Quiote tuulimyllyjänsä vastaan.
Hiukseni tuntuivat likaisilta, suutani kuivasi ankarasti.
Näin ikkunasta myös oman heijastukseni, minusta oli tullut jo kovin vanha.
Eihän siitä ollut vielä niin kauan kun poikien kanssa juostiin varastetut omenat taskussa pitkin takapihoja?
Vai oliko sittenkin..

Huomasin yskiväni ilman tarvetta, saattoi johtua kuivasta kurkusta.
Valokatkaisin raksahti muovisesti ja katosta roikkuva tamponia muistuttava valaisin ihmetys 90-luvun villeiltä vuosilta välähti eloon.
Kenties olisi ollut parempi vain antaa valojen olla sammuksissa, olisin välttynyt näkemästä näiden tyhjien pizza-laatikoiden ja rutisteltujen olut-tölkkien valtamerta.
Hmm.. muistelinkin ennen nukkumaan menoani lopettaneeni savukkeen polton kesken, filtteri oli repäissyt huulestani ihoa. Se tuntui vieläkin ikävälle vaikka niin oli käynyt useasti, vertani olin maistanut useammin.
Oikeastaan nytkin, kun tahmaninen kieleni kosketti filtteriä ja siihen tummiksi täpliksi kuivunutta hemoglobinia.
Ja pian yksin kahta rajummin.. hyvä helvetti että röörit olivat paskana.

Kun yskän puuska meni ohi otin lopultakin vettä, lasi oli likainen, mutta mitäpä välitin? Omat huulenjälkeni tuskin aiheuttaisivat herpestä, saati aidsia, ja jos tuon pohjalle kuivaneen vaalean raidan jätti huomiotta lasi saattoi hyvinkin olla veden jäljiltä.
Rappukäytävässä kolisi, kellon täytyi olla jo sen verran että ihmisien kiireisin ja ikävin hetki oli käsillä.
Aika kohdata kylmä todellisuus, aamu ja arjen ruosteen kukittama viikate.
Hiukseni tuntuivat vieläkin likaisille, kaiken lisäksi ne olivat sotkussa unen jäljiltä.
Suutani ei sentään enää kuivannut, taivaan kiitos.

Hipsuttelin vaivalloisin askelin roskien täplittämää lattiaa pitkin kylpyhuoneeseen, siristin jo valmiiksi silmiäni.
Olin joskus rikkonut peilin yllä olevan valon himmennyskuvun, ja nyt kirkaslasinenlamppu leikki mini-aurinkoa tuhrien kaiken kirkkailla sävyillään kuin mikäkin aloitteleva graafikkoharrastaja joka keksi lopultakin mitä brightness/contrast tosiaankin tarkoittaa.
Peilistä heijastuva kasvo oli vieläkin sama kuin kauan aikaa, sama kuin ikkunasta.
Ja katso.. olin ollut oikeassa, aika kulutti myös näiltä kasvoilta nuoruuden leikkisyyden, hioen hetki hetkeltä esiin kalman kalpeaa ja rikkonaista kuolinnaamiota, jota saisin pitää ylläni täältä ikuisuuteen kun arkkuni pohja kolahtaisi vielä kaivamattoman haudan pohjalle.

Tunsin hetkellistä tarvetta iskeä lujaa kasvoihini, hakata pois siinä piilevä rumuus.
Hetken järkeilyn jälkeen kuitenkin tyydyin vain pesemään ne viileällä vedellä, olihan huuleni jo valmiiksi auki, sekä filtterin että jonkun tuntemattomasta syystä vastaan ottamani nyrkiniskun jäljiltä.
En tuntenut lyöjää, ja hän tuskin minua.
Toivon syvästi ettei hänen pehmoiseen käteensä sattunut liikaa, ja että silkkipaidalle pirskottamani veri saadaan pois pesulassa.
Yskänpuuska palaa, ja menen pukemaan ylleni jotain hieman lämpimämpää.
On kylmä.

Jalkaani lipuvat mustat farkut ovat nähneet puhtaanpiakin aikoja, samoin paitakin, ja sen ylle pukemani flanelli paitakin. Hiemanhan nämä tuoksuvat hielle ja lähiöbaarin tupakan tunkkaisuus ilmeisesti on muuttanut asumaan flanellipaidan taskuun, ei lähde pois edes pesussa. Saati mäntysuovassa liottamalla.
Saattaisi olla hyvästä myös leikata varpaan kynnet, mutten jaksa, kyllä näillä vielä pärjää.
Tummanharmaat villasukat soljuvat lämmittämään kipeitä kinttujani ja rojahdan istumaan vuoteelleni.
Jossain sängyn kätköissä olisi kaukosäädin, hamuan peitteitä, turhaan.
Lopulta sekin löytyy tyynyn alta, samoin kuin Oiled Bitches-lehden lesbotuplanumero.

Televisioni on kovin pieni, ei sitä suurta ja kikkelin pienuutta kompensoivaa superikkunaa jollaisia myödään tällä hetkellä, jos mainokseen uskominen, todella edullisesti. Ja kuukausimaksulla.
Olisi varmasti huvittavaa katsella vanhan vcr-nauhurin häiriöjälkeä high definition ominaisuudella, näkisi jokaisen kokkareen nyt lopultakin metrin mittaisena, niillehän voisi antaa nimetkin.
Timppa söherö, Einari söherö, Ville Matti Perttu Kalevi Tanjuska Söherö...
Heh.. Enkä vieläkään usko että nykyinen sangen surkea ohjelma tarjonta siitä kovin paljon paranee jos saan laskettua tekopirteän juontajan kasvoilta mustapäät ja zoomattua luomeen katsellakseni siinä kasvavan Antero Haivenen elämänkiertokulkua tästä hetkestä meikinehostajan sirppiin.

Onneksi sentään tietokoneeni on uusi, ja hyvä, toimiva.
Enkä todellakaan aio sammuttaa sitä koskaan, ikinä.
Nytkin päivystän neljää irc-kanavaa, ja meseni on auki yötä päivää, tosin estolista ja (poissa) karsii enimmät huutelut. Jos niitä koskaan sitten on ollutkaan.
Kukaan ei tahdo kanssani nettiseksiä, tai irl:ääkään.
Matka vie siis sähköpostin tarkastamisen jälkeen runsauden pulaa kärsivälle erotiikkasivustolle, johon olen oikeasti kyllästynyt ja tympääntynyt jatkuvaan spermanaamaisuuteen, mutta tämä on elämäntapa.
Samalla lailla kuin hiihtäjä joka lähtee aamulla ladulle, minä tarkastan ja käytän aikaani uusimpien törkyjen katseluun.

Yllätyn itsekin naurukohtausta jonka lööppi saa aikaan.
Julkimoilla on vaikeaa, he tahtovat terapiaa ja kuivakakkua, läheisyyttä ja itämaistahierontaa.
Tämän joulun hitti..
Mitä?
Onko, joulu?

Saatoin vaipua jonkinlaiseen shokkiin, ihan hetkeksi vain.
Laskin päiviä kuumeisesti kuin viisitoista vuotias huomanneensa kuukautisten jääneen väliin niiden kotibileiden jälkeen.
Osa päivistä on kyllä kateissa, mutta katsoessani lehtien päivämäärää, kaikkien niiden, hätkähdän.
18.12.2006
Hyvä luoja, sehän olisi tänä viikonloppuna?
Pitäisi, pitäisi, pitäisi tehdä niin paljon.. paniikki ja hätä kiirii pitkin selkääni kuin vanhan muorin kaatava halvaus.
Mutta selviän tilanteesta, käsien vapinakin lakkaa kun ymmärrän jälleen kuka olen.
Kaikki tuttavani ovat muualla, olen yksin tässä kaupungissa.
Perhettä minulla ei ole koskaan ollut, ja rakkaani ovat kuolleet, jok'ikinen.
Jalkani tuntuvat raskailta, mutta liikun.
Nielen itkua kun lapsuuden lämpö palaa vainoamaan muistoina.
Silloin kaikki oli hyvin, tai ainakin sen aikaa kun olimme vain me, sisarukset ja äiti.
Isä oli mennyt juomaan jo varhain, palasi illalla, juuri sopivasti ehtiäkseen aterialle.

Äiti oli huora, nussi naapuria, talonmiestä, postinkantajaa ja jokaista miestä, naistakin.
Äiti sai turpaansa, pahasti. Uusivuosi koitti hänelle käsilastoitettuna, nilkuttaen ja kylkiteipattuna.
Kun olin viidentoista, äiti ei enää noussut.
Seuraavana aamuna isä oli kadonnut, löytyi hirttäytyneenä vyöhönsä kaupunginlaidalla olevasta ladosta vasta keväällä.
Pikkulintujen jälkeen hän muistutti talipalloa, eikä ihmistä.

Vaikeaa seisoa suorassa nykyisin, outoa.
Käännyn katselemaan sisään kahvion ikkunasta, jep, jälleen sama ruma naama tuijottaa takaisin.
Väsyneet silmät, tietävä katse, menee tovi ennen kuin tajuan kääntää katseeni pois.
Mutta silloin on jo liian myöhäistä, olin saanut sisällä olevan herran hermostustuneeksi.
Hänen katseensa oli pistävä jopa noiden paksujen silmälasien takaakin, oli sinällään ihme että hän mahtui kokonaan kahvilan suht pienelle tuolille.
Osa hänestä tosin roikkui tuolin rajojen ulkopuolella, mutta mitäpä siitä.
Kaiken lisäksi, jos yhtään mahdollista, hän haisi etovammalle kuin minä.
Hielle, vanhan ihmisen hielle, kiimalle, imelälle parfyymille, liukuvoiteelle.
Olin ehkä kaivanut hänestä esiin sen puolen jota mies koetti piilotella parhaansa mukaan, kiristäen kaiken ylle tuon tulipunaisen solmion.
Virallisuuden riemuvoiton ja ylhäisen kruunun joka oikeutti kaikkeen.

Kahvio todellakin on kodikas, lämmin henkinen.
Lukuun ottamatta tuon kassaa hoitavan neidin jään kylmiä silmiä jotka eivät minulle armoa anna.
Kenties Bukowskimainen ulkonäköni on hänelle liikaa.
On selvää ettei hän aio liata sormiaan ottaakseen taskusta kaivamiani roposia kädestäni vaan saan asettaa ne kassakoneen vierelle, jossa niitä lasketaan kirkkaanpunaisilla kynsillä.
-Puuttuu viel viis sentii, hän kimittää kirsikkapurukumin sävyttämällä äänellä.
En löydä taskuni pohjalta kuin kaksikymmen sentisen, mikä pettymys.
Samaan tapaan kuin maksukin, myös erotukseksi jäävän pienten hilujen ryppään saan poimia aivan itse.
Tässä kohtaa neitikin on kadonnut, samoin kuin viimeinenkin lämpö ja kodikkuus.
Juonkin maidon liikaakin viilentämän kahvini nopeasti, pornosika ilmeisesti runkkasi pöydän alla.
Nytkö sen vasta ymmärsin.. kaiken sen törkeyden määrän jälkeen mitä olin todistanut verkossa?

Paettuani takaisin kylmyyteen vapisin aidosti. Oksetti.
Yskä palasi eikä laskenut minua otteestaan, ei kunnes olin kippurassa ja katselin ohitse kulkevien kauniita kenkiä. Tunsin kuinka lumi alkoi sulaa allani, kostutti vaatteet, palelin enemmän.
Aika nousta, juuri ajoissa ettei tuo huolestuneen näköinen vanhempi herra soittanut ambulanssia.
Tunnen kuinka jokin tahmea pala valuu takaisin alas nieleskellessäni kuivaa kurkkuani selväksi.
Haparoin tukea seinästä ja hengitin.. hengitin..
Jostain tuolta kylmän ja huuruisen ikkunan takaa minua katseli muovisen länsimaalainen joulupukki, heiluttaen kelloa, kahden muovisen perusarjalaisen unelmalapsen availlessa paketteja cola-sävyjen ympäröimänä.

Katoan ihmisvilinään jopa itseltäni.
Kun taas herään, on ilta.
Istun.

Olen polttanut näemmä savukkeen, huuleni on veressä jälleen kerran.
Minulla ei ole muistikuvaa siitä kuinka, tai mistä olen hankkinut tuon pullollisen bourbonia joka piirtää varjoaan tyhjäksi huitaistulla pöydällä.
Jopa vereni lävitse maistan että olen juonut, siitä kielii myös tuo lasi, kullan keltaisia helmiä paksua lasipohjaa vasten.
Autan itseäni.
Vielä muutama lasi.
Kyllä sen kestää.


On joulu.
Kahdeskymmenesneljäs päivä joulukuuta 2006
Katselen kuinka lumihiutaleet lipuvat myöhässä valkeaa joulua silmällä pitäen alas taivaalta.
Vastustajani, tuo harmaa betoni hirviö näkökenttäni keskellä seisoo vieläkin järkähtymättömänä imien itseensä pimeyttä kasvaakseen voimakkaammaksi.
Voin miltei tuntea kuinka se kasvaa kasvamistaan.
Samoin kuin ahdistukseni.

Vielä muuan hetki sitten olin lähiöbaarissa, istuin iltaa.
Join tummaa olutta, tarkoitukseni ei ollut humaltua liikaa, tahdoin rentoutua, juhlistaa joulupukin syntymäpäivää.
Kaikki sujui mukavasti kunnes muutama nuorimies tarttui minuun kiinni, repivät hiuksista ja löivät pääni pöytää vasten. Etuhammas katkesi.
Ilmeisesti minut sekoitettiin johonkin toiseen, ei se paljoa auttanut, saati vienyt pois kipua mikä seurasi nyrkkisateesta selkääni.
-Vitun homo.. vitun homo..

Kasvot veren suttaamana ja punahampaisena käännyn kyynärpäätäni kohottaen ympäri, lähinnä ollut jäi pitämään kurkkuaan kun kaksi muuta hyppäsivät juoksuun.
-Me tapetaan sut, me tapetaan sut, vitun homo..

Vapisen hetken.
Sitten en enää.
Yskä palaa ja tällä kertaa märkä ja verinen kokkare pakenee suustani.
Näyttää sille kuin olisin juuri menstruoinut suustani, ja kokemus lienee yhtälailla kivulias.
On vaikea hengittää, jokin polttaa rintaa.
Jumala sammuttaa äänen, sitten valot.

Hyvää yötä maailma.
Iloista joulua.